|
|
|
copyright © 1999 Raimo Lindroos, PROMETHEUS INSTITUTE
SELITYKSEN JA TERAPIAN PERIAATTEESTA
Terveyden ja sairauden määritteleminen on jossain määrin (ellei peräti täysin) kulttuurisidonnaista. Karkeimmalla ajattelun tasolla määriteltynä terveys on sairauden puutetta. Tämä on kuitenkin kehäpäätelmä, jossa määrittelemätöntä pyritään määrittelemään määrittelemättömällä itsellään (sen negaatiolla).
Alemmassa luonnossa (kasvi ja eläinkunnassa) sairautta on kaikki sellainen mikä estää olentoa (kasvia tai eläintä) toteuttamasta luonnollista tarkoitustaan.
Tärkein tarkoitus näissä luomakunnissa on lajin jatkuminen, seuraavan sukupolven tuottaminen. Toisena tarkoituksena näyttää olevan selviämiseen liittyvien tietojen ja kykyjen hankinta ja näiden siirtäminen hankituista ominaisuuksista synnynnäisiksi, eli lajin kehitys. Tämä tapahtuu lajiin kuuluvien yksilöiden välityksellä. Ulospäin tämä näyttää "darvinismilta", pelkältä vahvimman säilymiseltä, mutta taustalla saattavat olla myös jotkin "salaperäisemmät voimat".
Nämä "salaperäiset voimat" ilmenevät luonnossa omituisina hyppäyksinä, "puuttuvina renkaina". Luonto tai laji ikäänkuin muuttaa koko strategiansa yhdellä kertaa. Osa näistä hyppäyksistä voidaan selittää ulkoisten olosuhteiden äkkinäisinä muutoksina, mutta on ehkä järkeävää jättää tässäkin tilaa myös muille, toistaiseksi tuntemattomille tekijöille.
Olennon tarkoituksenmukaisen elämän kannalta on siis olemassa kaksi tärkeää tekijää:
Reagointi ympäristöön näkyy kasvikunnassa kasvupaikan valikoitumisena ja ulkoisten ominaisuuksien määräytymisenä tämän mukaan. Esimerkkeinä olkoot vaikkapa "puurajat" (kasvupaikka) ja "vaivaiskoivut" (sopeutuminen olosuhteisiin).
Eläinkunnassa tämä ilmenee erinomaisen hyvin esim. muuttolinnuilla. Ne tulevat kesäisin pesimään pohjolan valoisiin olosuhteisiin (poikasmäärä suurempi, lajin säilyminen varmempaa) ja lentävät talvea pakoon etelään (yksilöllinen elossa pysyminen seuraavaa lisääntymistä varten).
Mitä korkeammalla kehitystasolla olento on, sitä paremmat mahdollisuudet sillä on muutella ympäristöään, eikä vain paeta liian ankaria ulkoisia olosuhteita. Ruumiillisesti ihminen on joskus määritelty "tropiikin päiväeläimeksi". Fyysisen lääketieteen kannalta tämä saattaakin olla riittävä määritelmä.
Eläinkunnassa ulkoisena tekijänä on usein myös toiset samaan lajiin kuuluvat yksilöt tai ravinnosta kilpailevat muut lajit ja näiden yksilöt.
Lauma on aina hierarkisesti järjestäytynyt. Jos yksilö on mielestään väärällä hierarkian tasolla, hän stressaantuu. Nokkimisjärjestyksessä viimeisiksi jääneet kanat saattavat olla viikkokausia masennuksen vallassa.
Ihmisen yhteiskunnissa tämä on jokapäiväinen ilmiö. Ihmisellä on kuitenkin kyky suunnata merkittävyyden kaipuunsa ja pätemisen tarpeensa positiivisesti. Suurin nykyisistä sairauksista näyttääkin olevan virheellinen suuntutuneisuus tai totaalinen päämäärättömyys. Tyydyttämättä jäänyt pätemisen tarve vaurioittaa ihmisen itsetuntoa ja vaikuttaa seurausilmiönä myös ruumiiseen (esim. vatsahaava).
Pienet yhteisöt on luonnollisesti helpompi järjestää sellaisiksi että kaikki sen jäsenet tuntevat olevansa omalla paikallaan.
Terveys voitaisiinkin määritellä sisäisenä ja ulkoisena harmoniana. Tilana, jossa ihminen on sopusoinnussa itsensä ja ympäristönsä kanssa ja kykenee toteuttamaan elämänsä tarkoitusta mielekkäällä tavalla ja ideaalisissa olosuhteissaa myös kykyjänsä vastaavalla tasolla. Tällainen määritelmä osoittaa myös sen että ns. fyysinen vammautuneisuus, silloin kun se ei estä tai voimakkaasti häiritse ihmisen itselleen valitseman elämäntehtävän toteuttamista, on pienempi ja siedettävissä oleva paha. Kyky hallita omaa elämäänsä tyydyttävässä määrin on ensisijainen.
Ihmisen terveyden määritteleminen edellyttää siten paitsi jonkinlaista ihmiskuvaa myös yhteisön rakenteen ja yksilön aseman ja suuntautuneisuuden tuntemista.
Yleisellä tasolla tarkasteltuna terapian tarkoitus on muuntaa sairautta terveydeksi. Toisin sanoen säädellä ulkoisia ja sisäisiä tekijöitä suuremman harmonian suuntaan. Fyysinen sairaus ja terveys ovat tietyssä mielessä "naturelleja", kultturisidonnaisuudesta vapaiksi käsitettyjä olotiloja. Muslimin ja kristityn päänsärky on samanlainen ilmiö kuin Amatsonin intiaanin tai eskimon päänsärky. Niiden selitykset ja näihin selityksiin perustuvat terapiat ovat kulttuurisidonnaisia.
Sairaus-ilmiön muuttaminen terveys-ilmiöksi edellyttää asianmukaisen ja oikeaan osuvan selityksen ja oikean terapian löytämistä. Terapia on aina suorassa suhteessa selitykseen. Jos sairaus esim. katsotaan johtuvan "pahoista hengistä" on terapiana tietenkin "pahojen henkien karkoitus". Jos tuloksena on "terveys", voimme olettaa terapian olleen tehokas. Jos selityksenä on esim. raudan puute, terapiana ovat rautatabletit. Jos seurauksena on "terveys", oli terapia oikea.
Kaavamaisesti voisimme kuvata "absoluuttista" terveydenhoitoa seuraavasti:
Monet vanhat terapiat ovat kokemuspohjaisia. Tällaisessa tapauksessa selitys voi olla kuinka hullunkurinen tahansa. Tärkeintä on se että selitys johtaa oikean kokemuspohjaisen terapian käyttämiseen. Käytännön kannalta, tapaukseen sopivaa terapiaa valitaessa, selitysten ainoana ehtona on systemaattisuus ja yksiselitteisyys. Systemaattisuus saavutetaan tiettyjen diagnostisten merkkien tarkkailulla. Samanlaiset diagnostiset merkit johtavat aina samanlaiseen terapiaan.
Uupumus js silmäluomien sisäpuolen valkoisuus voitaisiin vaikkapa selittää jonkun "valkoisen demonin" aiheuttamaksi. Havaintojen mukaan tämä "demoni" on karkotettavissa nokkos-teellä tai jollakin muulla rautapitoisella yrtillä.
Kokemuspohjaiset, kokeilemalla syntyneet terapiat, muotoutuvat kokeuiluvaiheessa seuraavan kaavion mukaan:
Kokemuksien karttuessa ja selitysten systematisoituessa sovelletaan yhä enenevässä määrin edellistä kaaviota. Diagnostiikkaan perustuvat selitykset ohjaavat suoraan terapian valintaa.
Monissa kokonaisvaltaisissa terapioissa potilaan mieli ja odotukset ovat oleellinen osa parannustapahtumaa. Terapeutti soveltaa hoidon potilaan uskomuksia vastaavaksi. Tällainen hoito, esimerkiksi jokin rituaali, saattaa hoitajan itsensä mielestä olla "huuhaata" tai placebo, mutta potilaan mielen kannalta merkittävä ja tästä syystä käyttökelpoinen. Kuolemansairas potilas on tempulla millä hyvänsä saatava paranemaan, lääketieteelliseen uskontoon käännyttäminen tapahtukoon myöhemmin.
Lapsia lääkkeillä hoidettaessa on tärkeintä saada heidät ottamaan lääkettä. Jos tämä käy parhaiten hassunkurisia ilmeitä käyttäen niin miksi niitä ei käytettäisi vaikka emme uskoisikaan niillä olevan suoranaista vaikutusta sairauden paranemiseen.
Mikään keskinkertainen tai kehno terapia, olipa se kuinka virallinen tahansa, ei muutu yhtään paremmaksi vaikka sille kehiteltäisiin komea tieteellinen selitys. Tieteellinen tutkimus on paljastanut esimerkiksi monien kansojen yrttitietouden tervehenkiseksi ja käyttökelpoiseksi. Tämä ei ole mikään ihme sillä terveys on ollut tärkeä myös menneinä aikoina. Vuosisatojen saatossa on ollut aikaa kokeilla ja hioa terapioita. Monia uusia lääkeaineita onkin löydetty eri kansojen vanhoja yrttiklassikkoja ja kansanperinteitä tutkimalla.
Lääketiede on yritys muuttaa kaavioissa esiintyvä sanaa "kulttuuri" sanaksi "luonto". Tämä takaa menetelmän universaalisuuden, toisin sanoen sitä voidaan menestyksekkäästi käyttää missä tahansa kulttuuripiirissä; tarpeen vaatiessa kyseisen kulttuurin viittaan puettuna.
Ongelmana tässä on lähinnä se että myös sana "luonto" on jossain määrin
kulttuurisidonnainen, sekä maailmankatsomukseen että tutkimusvälineistön
herkkyyteen liittyvä. Länsimaiset materialistiset yhteiskunnat näkevät ihmisen
ja sairauden laajalti pelkästään aineellisena ilmiönä ja mitoittavat terapiansa
tätä käsitystä vastaavaksi. Erich Fromm kritisoi voimakkaasti terveyden ja
sairauden muunatmista olemisesta omistamiseen. Terveydestä on tehty jonkinlainen
ulkopuolinen asia, jota voi hankkia tavaroiden tapaan.
(Erich Fromm: OLLA VAI
OMISTAA, Kirjayhtymä 1977)
Sikäli kun luonto-käsite pitää sisällään muutakin kuin puhtasti aineellisen, pelkät aineelliset selitykset jäävät puutteellisiksi ja niiden mukaan kehitetty terapia ehkä riittämättömäksi. Tämä näkemyksen puute saattaa olla yksi syy ns. kroonisiin sairauksiin.
Bioenergeettiset lääketieteet selittävät sairauksia bioenergioiden häiriöinä ja pyrkivät muodostamaan terapiansa tältä pohjalta. Perusperiaatteena on auttaa elimistöä uudelleen itse säätelemään itseään ja toimintojaan. Tämä on teoreettisesti ottaen ainoa pätevä parantamisen määritelmä. Jatkuva lääkitseminen on ehkä hoitamista, varsinaisen ongelman tuonnemmaksi lykkäämistä, mutta ei todellista parantamista.
Tämä onkin tärkein ns. vaihtoehtoisten lääketieteiden ja koululääketieteen välinen ero. Vaihtoehtoiset lääketieteet olettavat jonkinlaisen bioenergian olemassaolon. Koululääketiede ei.
Stanfordin yliopiston materiantutkimuslaitoksen professorin, William Tillerin (ja monen muun) mielestä fysikaalisesta lääketieteestä bioenergeettisiin lääketieteisiin siirtymistä voisi verrata fysiikan alalla tapahtuneeseen siirtymiseen newtonilaisesta fysiikasta einsteinilaiseen. Tämä ei tarkoita sitä että newtonilainen fysiikka olisi virheellistä, vaan sitä että se on tietyssä määrin puutteellista.
Kyse ei siis ole siitä että luontaislääketieteissä tukeuduttaisiin jonkinlaisiin "einsteinilaisiin" energioihin ja koululääketieteessä "newtonilaisiin", kuten jotkut näyttävät luulevan. On nimittäin vaikea ajatella sädehoitoa "einsteinilaisempaa" terapiaa. Kyse on siis metaforasta, vertauksesta, eikä mistään todellisesta erottavasta tekijästä.
Vaihtoehtoiset lääketieteet eivät yleisesti ottaen ole ristiriidassa anatomian ja fysiologian kanssa. Yleissääntönä on että tiede on suurin piirtein oikeassa kaikessa siinä, mihin se kykenee.
Itämaisilla lääketieteillä on kuitenkin omat selitysjärjestelmänsä, joihin terapiat ovat kiinteästi sidoksissa. Tästä syystä näiden parannusmenetelmien (esim. akupunktion) tehokas käyttö edellyttää (toistaiseksi) siihen liittyvän selitysjärjestelmän hallintaa.
Bioenergeettinen ajattelu ei ole mitään uutta parannustaidon historiassa. Se on ollut mukana alusta asti. Kaikki itämaiset hoitomuodot perustuvat tavalla tai toisella siihen; egyptiläisille se oli tärkeä; mm. Pythagoras, Hippokrates ja Paracelsus puhuvat siitä, vitalistit koettivat tuoda sitä lääketieteeseen jne.
Diagnostisten mittauslaitteiden ja -menetelmien kehitys alkaa vasta nyt tehdä mahdolliseksi bioenergioiden tarkemman tutkimisen. Sen olemassaolo ja osa sen vaikutuksista on ollut mitattavissa jo vuosikymmenten ajan, mutta jostain kumman syystä nämä tutkimukset (vaikka ne yleensä ovat lääketieteilijöiden tekemiä) on pyritty vaikenemaan unohduksiin.
Tieteenfilosofian erään periaatteen mukaan selityksen pitäisi olla paitsi oikea myös mahdollisimman yksinkertainen. Ilmeisesti kaikki ovat lukeneet tieteenfilosofian kirjoista "flogiston"-teoriasta ja sen kumoamisesta.
Flogiston-teorian mukaan metallien palamisessa aineesta poistui "flogistonia". Lavoisier osoitti että palamisen lopputulos itse asiassa oli painavampi kuin alkuperäinen metalli. Jotkut "flogiston"-teorian kannatajat koettivat tämän jälkeen pelastaa teoriansa olettamalla, ad hoc, että flogistonin massa olikin negatiivinen jolloin sen poistuminen lisäisi alkuperäistä massaa.
Vastaavia kömmähdyksiä on pyritty sittemmin väistämään. Tämä on johtanut siihen että yksinkertaisimman selityksen periaatteesta on tietyssä mitassa luovuttu.
Bioenergian ja biokentän avulla voitaisiin monia teorioita ja käsitteitä yksinkertaistaa ja selkeyttää. Jokaisella tieteenalalla on tietenkin omat "flogistoninsa", omat rajansa, joiden jälkeen "kaikenlainen hulluttelu" alkaa. "Hulluttelujen" tieteellisyys ja virallisuus ovat yhteisiä sopimuksia.
Bioenergeettisten tieteiden ongelmana on ollut se ettei tälle aluelle ole kyetty luomaan selkeitä luokitteluperusteita. Bioenergia on jäänyt ja jätetty hypoteesiksi. On syytä panna merkille ettei tämän teorian hyväksyminen ja hylkääminen suinkaan jaa ihmisiä tiedemiehiin (jotka todella tietävät mistä elämässä on kyse) ja tavallisee "rahvaaseen" (jolle voidaan uskotella mitä tahansa). Teoria ja sen hyväksyminen jakaa nimenomaan tiedemiehet ja tutkijat kahteen eri leiriin. Joskus jako näkyy jopa yhden ja saman tiedemiehen "virallisina asenteina" ja "vapaa-ajan harrastuksina".
Suuntautuneisuus on tutkimuksen kannalta ensiarvoisen tärkeää. Erilaisia tutkimuslaitteita rakennellaan mittaamaan ja todistelemaan ennakkoasenteiden mukaisia "totuuksia". Laitteet ovat aineellisia ja aineen kyky reagoida on rajallinen. Tämän ei kuitenkaan pitäisi antaa rajoittaa mielen mahdollisuuksia.
Erilaiset uskomukset saattavat antaa kiinnostavia kimmokkeita tutkimukselle silloin kun niitä pidetään "työhypoteeseina". Kehitystä ei pitäisi jättää sattuman varaan, hypoteeseja on aktiivisesti etsiskeltävä.
LUOVUUS
Tutkimus edellyttää luovuutta. Luovuutta on jo jonkin verran tutkittu. Eräs
monissa suhteissa riittävä luovuudden määritelmä löytyy Carl Rogersilta. Hän
tähdentää seuraavia kolmea ominaisuutta:
Luova ihminen ei välttämättä noudattele ympäristönsä uskomuksia ja aikakauden muoteja, hänellä on oma suuntansa. Hän ei ole dogmaattinen, vaan pystyy katsomaan luontoa sellaisenaan vailla esim. koulutuksen aiheuttamia ennakkoasenteita. Luovuuteen on siis pakko kasvaa omakohtaisin ponnistuksin, siihen ei voi kouluttaa. Tässä piileekin koko asian ydin.
Selkeitä todisteita vastustavat tiedmiehet eivät ole luovia; he ovat säilyttäviä. Vanhan ja turvallisen maailmankuvan menettämisen pelko on suurempi kuin uuden löytämisen huuma.
"Kyllähän me uskomme, kunhan meille todistetaan " on täyttä "puppua", konservatiivista itsepetosta, jolla keskiaikainen mieli imartelee itseään jonkinlaisella "avantgarde"-balsamilla.
Max Planc totesi aikanaan tieteen uudistumisesta:
"Suuret tieteelliset keksinnöt eivät yleensä valloita maailmaa siten että niiden vastustajat vakuuttautuisivat vähitellen niiden sisältämistä totuuksista ja kääntyisivät asteittain kannattamaan niitä. On erittäin harvinaista nähdä että Sauluksesta tulee Paavali. Todellisuudessa uuden idean vastustajat kuolevat lopulta hitaasti pois ja seuraava sukupolvi kasvaa uuden idean kannattajiksi."
Määritelmän mukaan luova mieli lähtee itse etsimään itselleen uusia ja ennen kokemattomia ulottuvuuksia! Se ei ole toisten esittämien todistusten varassa. Parannustaitojen alalla ja lääketieteessä elähdyttävänä kannustimena uusien ja tehokkaampien hoitomuotojen etsimiselle pitäisi tietenkin olla todellinen ja aito auttamishalu. Pätemisen tarpeella ei pitäisi olla mitään tekemistä näiden asioiden kanssa. Se tuo mukanaan juuri sitä epärehellisyyttä ja tutkimustulosten vääristelyä, josta tiedettä on viime aikoina syytetty.
Ns. luontaislääketieteet kuuluvat myös tieteisiin, ainakin nimensä puolestaa. Niihin pätevät samat pelisäännöt. Valitettavasti alalla on myös joitakin "pseudoja", jotka aika epäilemättä tappaa, mutta joista voisi olla hyvä pyrkiä jo tässä vaiheessa aktiivisesti irrottautumaan. Tällaiset pseudoterapiat ovat omiaan mustaamaan koko alan maineen.
Terapioiden koetinkivenä on aina käytäntö. Tämä pätee yhtä hyvin virallisiin kuin epävirallisiinkin terapioihin. Epäilemättä jotkut aidot luontaisterapiat ja/tai niiden teoriat löytävät tiensä ajan mittaan "hyväksyttyjen hoitomuotojen" joukkoon.
Bioenergeettiseltä kannalta katsoen voisimme määritellä kaiken suunnitelmalliseen toimintaan kykenevän orgaanisen (esim. solun, elimen, olennon, jne.) sisältävän seuraavat kolme tärkeää tekijää.
Tämä jaottelu ja nämä tekijät liittyyvät itse asiassa myös moniin ns. "psyykkisiin ilmiöihin", joita ei kyetä selittämään ottamatta huomioon näitä kolmea tekijää (kenttää, tajuntaa ja energiaa).
On syytä havaita että kentän muodostavat ja kokonaisuutta koossa pitävät energiat ovat jotain muuta kuin siinä toimivat ja sen rakenteita elävöittävät energiat. Rekennetta ylläpitävän kentän on oltava suhteellisen staattinen. Toimintoihin ja vitaalisuuteen liittyvät energiat ovat useimmiten tavalla tai toisella sykkiviä. Ne noudattavat eripituisia rytmejä.
Terapian tärkein tehtävä luontaislääketieteissä on elimistön oman säätelykyvyn palauttaminen ja sen voimistaminen. Terapia muuntaa kaaosta kosmokseksi. Parantaa ja palauttaa "bodymindin" mahdollisuuksia hallita elimistön toimintoja. Tulevaisuuden lääketieteen diagnostiikka tukeutuu yhä enenevässä määrin "keskusteluihin bodymindin kanssa". Hitaasti ja varmasti ollaan oppimassa mitä elimistö todella tahtoo. Ratkaisujen löytäminen siirtyy lääkärin tai parantajan mielipiteiden noudattamisesta elimistöä säätelevän kontrollijärjestelmän tarpeiden toteuttamiseen.
Biologinen kaoottisuus ja toimintojen huono kontrolli saattaa johtua useista eri tekijöistä. Häiritseviä tekijöitä tulee ulkomaailmasta, sisältä tai molemmista.
Ulkoa tulevat häiritsevät tekijät liittyvät kulkutauteihin, bakteereihin, viruksiin ja erilaisiin loisiin.
Sisäiset tekijät liittyvät suoraan ihmisen negatiivisiin mielentiloihin, ajatuksiin ja tunteisiin. Ruumiin tasolla nämä ilmenevät bioenergian erilaisina tiloina. Stressi pitää elimistöä jatkuvassaa jännityksessä, energioiden rytmi häiriintyy. Viha sytyttää koko elimistön tuleen, jne.
Molemmista syistä (tai ei selkeästi kummastakaan) johtuvat häiriöt liittyvät epäsäännöllisiin ja virheellisiin elämäntapoihin, onnettomuuksiin jne. Näissä sisäiset tilat (tarkkaavaisuuden tai tiedon puute) aiheuttavat virheellisiä tai vaarallisia kosketuksia ulkomaailman kanssa. Ihminen voi tietämättään juoda myrkkyä, syödä "sallittuja lisäaineita", kävellä päin lyhtypylvästä, jne.
Lääketiede on pyrkinyt kartottamaan anatomista ja fysiologista maailmaa. Psykologia ja psykiatria askartelevat mielen parissa. Näitä yhdistävä rengas on länsimailla toistaiseksi vielä heikko.
Itämaisissa terapioissa tätä eroa ei edes tehdä. Mieli ja sen erilaiset tilat käsitetään energioina, jotka "indusoivat" biologiset järjestelmät toimintaan.
On ehkä selventävää käyttää myös mielestä puhuttaessa kentän, energian ja säätelijän käsitteitä.
Psyykkisellä rakennekentällä tarkoitamme ihmisen "luonnerakennetta". Tämä pysyy kohtalaisen vakiona. Lännessä on jopa sorvattu lause, jonka mukaan "perusluonnettaan ei voi muuttaa".
Energia-aspektin muodostavat erilaiset mielentilat ja tunteet, jotka vaihtuvat lakkaamatta, useimmiten ulkoisten ärsykkeiden mukaan.
Säätelevänä tekijänä on "sisäinen itse", joka suuntailee mielenkiintoa ja ajatuksia silloin kun ulkoinen maailma ei sitä tee. Tämän "sisäisen itsen" löytäminen edellyttää luovuuden määritelmien jonkinasteista toteutumista. Tämän mielen ja ruumiin takana olevan keskuksen löytäminen on erilaisten meditaatiojärjestelmien päämäärä. Näissä ulkoinen maailma pyritään sulkemaan pois ja sisäinen jatkuva liike pysäyttämään.
Psyykkinen tutkimus on lännessä vielä toistaiseksi aluillaan, ts. se toimii sopimus- ja mielipide-tasoilla.
Idässä, etenkin buddhalaisuudessa (abhidhamma-psykologia), ihmisen mieli ja sen ilmiöt on kartoitettu ajat sitten. Länsimaisella psykologialla ja psykiatrialla ei tule olemaan tähän mitään lisättävää.
TAJUNTA
Esoteeriset koulukunnat tarkastelevat tajunnan kehitystä luonnossa ja sen ilmenemistä eri luomakunnissa seuraavasti:
Maailman kaikki suuret uskonnot houkuttelevat ihmistä uhrautuvaisuuteen. Yhteiskunnalliset kriisit tarjoavat pakkotilanteita tämän harjoittelemiseksi. Maailman suurimmat ongelmat johtuvat ihmiskunnan kyvyttömyydestä suorittaa yksinkertaisia jakolaskuja.
Uusplatonisti PLOTINUS (205 ? - 270) jakoi tiedon (intialaisten Rishien tavoin) kolmeen eri tasoon. Tämä jaottelu jakaa myös ihmiskunnan kolmeen pääryhmään. Nämä kolme eri tasoa ovat: mielipide, tiede ja valaistuneisuus.
MIELIPIDE perustuu aistimien käyttöön ja ihmisen tunnereaktioihin. Tämä on tietämisen muodoista alin. Kollektiivisesti tämä ilmenee ns. "yleisenä mielipiteenä". Demokratia, jossa 51 prosenttia terrorisoi 49:ää prosenttia, perustuu myös tähän. Erilaiset kielelliset ilmaisut, kuten "minusta tuntuu siltä että...", ovat tämän ilmennyksiä. Tätä tietämisen muotoa voitaisiin nimittää "subjektiiviseksi". Valtaosa ihmiskunnasta kuuluu tähän emotionaalisesti ja mielipiteiden vaikutuksesta reagoivien joukkoon.
TIEDE perustuu älyn käyttöön, dialektiikkaan, logiikkaan ja luonnollisesti myös aistinelinten käyttöön älyn jatkeena. Nykytieteessä käytettävät erilaiset tutkimus- ja mittauslaitteet ovat aistinelinten jatkeita. Tätä tietämisen muotoa voitaisiin nimittää "objektiiviseksi". On syytä panna merkille etteivät edes kaikki tiedemiehet kuulu tälle tajunnan tasolle. Monet koulutetaan tieteen mielipiteiden "automaattisiksi" soveltajiksi. Ns. "tieteellinen metodi" on älyllisesti perusteltu yhteinen sopimus, josta pyritään sopivassa määrin pitämään kiinni. Raja huonon tieteen ja hyvän tieteen välillä on tästä syystä häälyvä. Perusoletuksena on se että äly voisi ymmärtää elämää. Näin toki onkin - tietyssä määrin.
VALAISTUNEISUUS perustuu intuition käyttöön, tajunnan (ei pelkästään älyn) kykyyn sulautua tietoisuuden kohteeseen. Valitettavasti nykyään intuitiolla tarkoitetaan useimmiten samaa kuin vaistolla; puhutaan esim. "naisten intuitiosta". Plotinuksella tämä kuuluu ensimmäiseen tietämisen luokkaan, mielipiteeseen. Todellinen intuitio on henkinen kyky; sisäisen itsen toimintaa, joka on saman verran älyn yläpuolella kuin vaisto on sen alapuolla. Intuition käyttö on tietämisen muodoista korkein. Subjekti ja objekti sulautuvat samaksi kokonaisuudeksi.
Useimmat ihmiset ovat kokeneet "ahaa-elämyksiä". Valaistuneisuus on ikäänkuin jatkuva "ahaa-elämys", jossa subjektiivisen ja objektiivisen takana oleva todellisuus näyttäytyy sellaisenaan.
Valaistuneisuus liittyy kiinteästi esim. Buddhalaisuuteen. Nirvana, joka on käännetty sanoilla "puhaltaa sammuksiin", tarkoittaa tietenkin alemman aistimuselämän ja älyn egoististen maailmantulkintojen, mielipiteen ja tieteellisten dogmien pois puhaltamista ja puhdistamista, jotta ne eivät häiritsisi todellisuuden näkemistä sellaisenaan.
Buddhalainen lääketiede pitää egoismin värittämää emotionaalisuutta ja älyä sairauksien syynä. Se määrittelee sairauden varsin ankarasti: "Ellet ole valaistunut, olet sairas."
"Ahaa-elämyksiä" ei voida keinotekoisesti tuottaa. Ne näyttävät syntyvän itsestään. Eräs perusedellytys näyttää olevan ongelmakentän riittävä älyllinen analysointi. Intuitio toimii silloin kun älylliset kysymykset vaikenevat, kun ongelmakentän yksityiskohdat on älyllisesti kartoitettu ja kokonaisuus hahmottuu.
"Lisää miehiä ja määrärahoja" -periaate on siis tieteen kehityksessä harhainen. Suuret keksinnöt syntyvät yksittäisissä mielissä "ahaa-elämyksinä". Näiden liittäminen tunnettuun kokemusmaailmaan ja tieteellisiin järjestelmiin sujuu tietenkin nopeammin ryhmätyönä.
TERAPIOIDEN KEHITYS
Primitiivisissä yhteiskunnissa terveys liitettiin uskontoon. "Synnin palkka on kuolema" kuvaa tätä primitiivistä ajatuksenjuoksua. "Synnin" valvojina on eri kulttuuripiireissä ollut erilaisia olentoja; vainajien henkiä, demoneja, erilaisia jumaluuksia, papisto, yms. Eräs Idän suurista viisaista ilmaisi tämän ajatuksen aikanaan seuraavasti: "Tietämättömyys loi jumalat ja viekkaus käytti tilaisuutta hyväkseen."
Tätä periaatetta on jossain määrin sovellettu myös luontaislääketieteissä; kotona nojatuolissa keksittyjä, kokeellista tutkimusta vailla olevia terapiamuotoja kaupitelaan pahaa aavistamattomille terapeuteille tieteellisinä totuuksina. Tällainen puuhastelu on omiaan värittämään luontaislääketieteiden ja vaihtoehtoisten terapioiden koko alan ja luomaan aiheellista skeptisyyttä ns. "virallisissa piireissä".
Terapioiden kehitys on sidoksissa kulttuuriin, ihmisen käsitykseen omasta itsestä ja ihmisen käsitykseen maailmasta. Todellisuuden hahmottamiseksi ihmisellä tulee olla suhteellisen oikea ihmiskuva ja suhteellisen oikea maailmankuva. Monissa tapauksissa tutkimuksen voidan osoittaa askartelevan näiden kysymysten parissa.
Jos halutaan nousta tikapuita, on ymmärettävä tikapuiden idea ja oma asema niillä. Tieteellistä kehitystä on joskus kuvattu muurahaisen nousulla puun latvaan. Sillä on oltava jonkinlainen käsitys puusta jotta se pystyisi nousemaan sen latvaan. Tieteessä on monia merkkejä siitä että muurahainen on vahingossa kääntynyt oksalle ja ihmetelee sen moninaista haarautumista. Erikoisaloja syntyy erikoisalojen sisälle. Muurahaisen ainoa ratkaisu on palata hieman taaksepäin ja kääntyä jälleen kulkemaan ylös kohti latvaa. Tämä metafora saattaa auttaa myös tieteitä ja vaihtoehtoisia terapioita kehittymään kohti suurempia ja tärkeämpiä korkeuksia....